Meidän äiti oli oikea lättymestari aikoinaan. Usko tai älä, hänen räiskäleensä olivat maailman parhaita, pitsireunaisia ja ohuita. Ne sulivat suussa.

 

Vierailessani äidin luona etätyössä, ennen muuttoa, keksin pyytää  äidiltä lättyjä... lempiherkkua, vadelmahillolla.

 

Hätäännyin, kun huomasin, ettei äiti enää tiennyt mitä lätyt olivat. 

 

Oikeastaan tuo oli se hetki, jolloin aloin pikkuhiljaa tajuta kokonaiskuvaa taudin lajista paremmin.  Olin luullut, että muistisairaus on muistojen kadottamista, vanhat muistuu mieleen ja uudet eivät pysy. Luulin, että vanhus sekoilee, ei muista missä on silmälasit jne... En ymmärtänyt tuossa vaiheessa, että miten paljon sairaus vaikuttaa taitoihin.

 

Häkellyin ja utelin typeränä- etkö tiedä mitä tarkoitan lätyillä?

 

Hän loukkaantui tyhmästä kysymyksestäni ja väitti tietävänsä. Hän meni jääkaapille ja otti sieltä yhden munan kennosta. Tässä on lätty, hän julisti.

 

Ruokakaapit tyhjillään

 

Avasin kuivakaapit ja tutkin mitä ruokaa hän voi valmistaa. Häkellyin taas. Kaapissa ei ollut mitään mistä valmistaa oikeaa ruokaa, ei riisiä, ei pastaa, ei jauhoja, ei mitään hiilihydraattia.

 

Kaapissa oli vanhat korppujauhot ja kahvipaketti, sekä Nalle kaurahiutaleita. Niistä hän kuulemma teki itselleen joka aamu puuron. Kaapissa oli paketillinen teetä ja puoli pussia sokeria, sekä Jozo suolaa.

 

Äiti oli laihtunut aikalailla. Todennäköisesti hän ei ollut syönyt kunnon ruokaa pitkiin aikoihin.

 

Avasin jääkaapin ja siellä oli viinereitä, kääretorttua, mazariineja, munkkeja ja maitoa. Pari perunaa ja porkkanaa nahistuneena pussissa ja keltaiseksi kovettunut voi.

 

Nyt aloin oikein kunnolla huolestua. Mitä hittoa, syökö äiti lainkaan!

Muistisairas ei  osaa enää ostaa ruokaa

Äiti ei enää tiennyt mitä oli lätyt... Joten pyysin häntä kanssani kauppaan. Halusin nähdä miten hän hoitaa kauppa-asiat.

 

Menimme Minimaniin, joka oli mukavan kävelymatkan päässä. Äiti rakastaa kävelyä ja päivä oli mitä kaunein. Ihana leppoisa tuuli hulmutti hiuksiamme ja minusta tuntui mukavalta kävellä äitini rinnalla kauppaan.

 

Saimme siis vihdoin laatuaikaa, josta olin aina unelmoinut.

 

Kaupassa annoin äidin hoitaa ostokset, mutta ... äiti ei osannut ostaa muuta kuin pullaa, jota jääkaappi oli jo pullollaan.

 

Hän ei siis osannut enää asioida kaupassa. Hän ei voinut ostaa hedelmiä, koska ei osannut niitä punnita, eikä hän näyttänyt muistavan lihan tärkeyttä ravinnon yhtenä raaka-aineena. Hän ei osannut lukea katossa olevista kylteistä mitä missäkin on...

 

Hän ei myöskään osannut ennakoida voimavaroja kantamisen suhteen. Meillä oli kävelymatka edessä, joten maitopurkit olisi hyvä ostaa lähikaupasta, eikä täältä matkan takaa.

 

Käytännön taidot olivat siis romahtaneet pienen tytön tasolle. Tytön, joka tykkää makeasta, kahvikesteistä ja herkuista, mutta viis veisaa oikeasta ruuasta.

SYÖ VAIKKA KUKAT, JOS EI MUUTA OLE

 

Tiedän erään Altzheimerihmisen, joka söi aina kukkansa. Me emme tiedä miten maukkailta kukat hänestä maisuivat. Siitä hän ei kertonut.  Hoitokodissa hänen ovessaan luki kyltti, ei kukkia tähän huoneeseen.

 

Äitini taas ei syö mitään ilman vahtia, ei edes kukkia. Hän ei myöskään juo, ei ainakaan vettä. Aina kun astun sisään tekemään hänelle ruokaa, hän aloittaa saman virren - oi, ei , olen niin täynnä. Olen koko päivän syönyt aivan kaikenlaista. Ei mahdu enää.

 

Hän ei ymmärrä, että tunnen jääkaapin sisällön kuin omat taskuni. Tiedän mikä ruoka on liikkunut mihinkin ja näen jos jotain on maistettu.

 

Hän siis kuvittelee syöneensä, mutta todellisuutta se ei ole. 

 

Äiti on hyvä manipuloija. Hänen sanansa vaikuttavat totuudenmukaisilta ja jos hän viettää päivän vieraamman ihmisen kanssa, äidin vakuuttelu syömisestä menee heihin täydestä.

 

Kerran hän saikin TIA- kohtauksen, sillä hänellä oli vieraita ja äiti oli väittänyt heille syöneensä.

 

Vieraat uskoivat...

 

Illalla, kun menin äidin luo, hän oli  heikkona, mutta olo parani kun nesteytin hänet ja annoin syötävää. Soitin silti ambulanssin ja hän vietti pari päivää sairaalassa.