Miten minusta tuli omaishoitaja?

Muistan selkeästi tuon illan, jolloin minusta tuli omaishoitaja. Tuosta illasta on jo 61 vuotta aikaa, olin silloin 5 vuotias. 

 

Asuimme Meltosjärvellä, pikkiriikkisessä kylässä. Oli pimeä, mutta lämmin elokuinen ilta. Istuimme siskon kanssa vieretysten pienen pöydän ääressä, keskittyneenä piirustushommiin.

 

Isä oli tuonut meille tuliaiset Haaparannasta. Hienot ämpärit, jotka olivat täynnä värikyniä. Isä toi myös aina suklaata ja sen piti olla Fazerin sinistä.

 

Piirsimme paperinukkeja. Pyysin 6 vuotiaalta sisarelta saksia, jotta saisin leikata piirustukseni, mutta sisko ei kuullut pyyntöäni... sisko oli jähmettynyt tuijottamaan eteensä...

 

Näin kuinka suuret kimaltavat kyyneleet tulvivat sisaren silmistä. Kyyneleet vierivät  poskia pitkin, asettuen paidan kaulukseen.

 

-Miksi sie itket kysyin sisarelta?

 

Sisar nyyhkytti ja osoitti värikynällään äidin ja isän suuntaan.

 

Käännyin ja näin miten isä hakkasi äitiä, karjui mielipuolisesti rumia, loukkaavia sanoja.

 

Näin miten äiti aneli armoa, ja vilkaisi  huolissaan meitä.

 

Isä repi äidin  sinistä villatakkia niin, että siitä irtosi napit. Onneksi napit irtosivat, sillä äiti pääsi karkuun lyönniltä.

 

Sitten muistini pimenee, en muista miten pääsimme ulos talosta... mutta muistan sen, että juoksimme pihalla, pienet keltaiset ämpärit heiluen ja isä juoksi perässä valkoinen paita, pimeässä illassa hohtaen.

 

Hän pysähtyi portaille ja huusi tappavansa meidät kaikki.

 

Pakomatka jatkui aamuun, sillä meidän piti päästä mummolaan turvaan  ja sinne oli matkaa 7 kilometriä.

Piilouduimme ojiin aina kun auton valot välkähtivät, sillä isä saattoi seurata meitä. Tuo on ensimmäinen muistikuvani suuresta pelosta. Pahinta oli se, että näin äidinkin pelkäävän.

 

Tuona yönä tein päätöksen. Äitiä tulee suojella! Isä on paha. Äiti on hyvä. 

 

Siksi oli luonnollista, että päädyin lopulta hoitamaan häntä, kun Altzheimer yllätti.

 

 

Kenestä tulee omaishoitaja?

Olen miettinyt tuleeko niistä lapsista omaishoitajia, jotka joutuvat kantamaan huolta vanhemmastaan jo lapsena? 

 

Jos perheessä on ongelmia, jokainen lapsista kärsii ja kantaa taakkaa, mutta kaikki lapset eivät ala hoitajiksi.

 

Jokainen lapsi kokee vanhemman sairastumisen eri tavalla. Joku ehkä sulkee silmänsä ja etääntyy.

 

Jokainen lapsi saa myös häiriintyneessä perheessä erillä tavalla huomiota. Kun perheessä on ongelmia, huomio pitää uskaltaa ottaa.

 

Olin se hiljainen, joka ei pyytänyt mitään. Olin äänetön, näkymätön, kiltti sopeutuja. Sellainen lapsi olin, aikuisena onkin ollut haastavaa kasvaa irti tuosta roolista.

 

Tuntuu kuin tämä matka, omaishoitajana olisi yksi koetinkivi, jossa mitataan se koska uskallan sanoa, että nyt riittää.

 

Äiti sanoi aina, että olen sellainen luonne, joka antaa vaikka silmät omasta päästään, jos joku niitä enemmän tarvitsee.

 

Ryhdytäänkö omaishoitajaksi rakkaudesta,

vai rakkauden toivosta?

 

Olen miettinyt moneen kertaan, että mitäkö rakkaus oikein on? Ja pitääkö lasten rakastaa vanhempiaan? Sehän on aivan hullu vaatimus, etenkin jos vanhempi ei ole ansainnut lapsen rakkautta!

 

Jos isäni olisi elänyt ja tarvinnut kotiin hoitajaa, en olisi ikinä ryhtynyt siihen, eikä meistä lapsista kukaan olisi. Sen verran ikävät muistot isä jätti. 

 

Ryhdyin äitini omaishoitajaksi velvollisuuden tunteesta ja rakkauden toivosta. 

 

Etätyö mahdollisti paikkakunnan vaihdon, joten saatoin lähteä tälle tielle.

 

Äidin kaipuu kyti sisimmässäni

 

Halusin viettää aikaa äitini kanssa. Olen aina halunnut olla kahdestaan hänen kanssaan.

 

Isä oli perheessämme tarvitsevin ja äiti keskittyi huomioimaan häntä ja muut perheemme lapset osasivat pyytää asioita.

 

Toinen sisaristani oli esikoinen ja toinen myöhään tullut kuopus. Heillä oli tulojärjestyksen mukaan jo erityisempi asema.

 

Me kakkosena syntyneet olemme usein vahinkoja, ja minun ja siskon ikäero oli 1v. 3kk, joten minua ei oltu suunniteltu, se on selvää.

 

Olen aina ollut kuin liian varhain emosta vierotettu kissanpentu. Jäin jotain kaipaamaan.

 

Ymmärrän kyllä, että äiti oli nuori nainen ja kahden lapsen äiti, sekä vaikean aviomiehen vaimo. Oli varmasti mahdotonta antaa kaikille huomiota.

 

Unelmoin aina ajasta äidin kanssa... Siitä miten joisimme kahvia ja nauraisimme yhdessä... Siitä, että äiti olisi läsnä vain minulle.  Vaikka äiti oli samassa huoneessa, hän ei ollut läsnä.

 

Todellisuudessa, äiti oli niin väsynyt, ehkä jopa masentunut, ja hän pakeni johonkin toiseen maailmaan, vaikka oli paikalla.

 

Tuohon aikaan ei puhuttu masennuksista, eikä heikosta jaksamisesta. Jos mielenterveys kärsi, se tuli peittää. Oli olemassa vain hulluja, ja jos ryhtyi hulluksi joutui hullujenhuoneelle.

 

Kaikki toiminnot vietiin läpi vaikka pää kainalossa, jotta välttyisi hullun leimalta.

Stressi nakertaa aivoja, kuin ihminen näkkileipää

 

Äitini eli kunnollisen naisen elämän, hän ei juonut, tupakoi silloin tällöin salaa, ei pettänyt isää, opiskeli, teki työtä, maksoi laskunsa, oli arvostettu työtoveri, antoi viisaita neuvoja. Hän eli hyvän ihmisen elämän.  Äiti oli hyvästä perheestä, ei rikkaasta, mutta lämpimästä.

 

Äiti teki yhden suuren virheen ja tuon saman virheen tekee moni muukin nainen yhä tänä päivänä...

 

Hän otti stressaavan ihmisen rinnalleen, eikä uskaltanut erota.

 

Henkeä ja hyvinvointia uhkaavassa liitossa eläminen on suuri virhe!  Se on virhe omalle terveydelle, lasten ja jälkipolvien terveydelle... sillä traumat kulkevat sukupolvien yli.

 

Hän pysytteli liitossa, jossa oli läsnä aina väkivallan, jopa hengen lähdön uhka, kunnes kuolema heidät erotti.

 

Sellainen stressi syö aivoja, vai mitä?

 

Stressi nakertaa niitä kuin rotta.

 

Ehkäpä äidin otsalohkon rappeuma on seurausta siitä hurjasta stressistä, jota vaativa perhe-elämä hänelle tuotti.

 

Jos ihminen on kotonaan (joka pitäisi olla levon ja ilon keidas), jatkuvassa hermostollisesti jännittävässä tilassa, hän sairastuu ennen pitkään. 

 

Etenkään avioliitto, ei saa olla Via Dolorosa, eli kärsimysten tie. Tämä on kaikkien aikuisten vastuulla, meidän kaikkien tulee huolehtia siitä, ettei avioliitto tai yhteiselämä kumppanin kanssa kuluta meitä loppuun ja vie lapsilta vapautta elää ilman huolia.

 

Me omaishoitajat olemme kaikki erilaisia ja niin ovat Altzheimeriin sairastuneetkin.

 

Olisipa kiva tietää millaisia taustoja muilla altzheimeriin sairastuneilla ja heidän  omaishoitajaksi ryhtyneillä on.

 

Vaikka taudin etenemisessä on lainalaisuudet, jokainen ihminen on oma persoonansa ja oman historiansa summa, siksi muistisairauteenkin sairastuneet ovat hyvin yksilöllisiä.

 

 

 

Iloa ja valoa sinulle

T. Siri<3